Blogi: Heterokronian syntymisestä 1

Kuva: Heli Sorjonen

Blogisarjassaan TMJ:n residenssitaiteilija Aliisa Neige Barrière avaa yleisölle tarkemmin vuoden 2024 konserttitrilogiansa taustoja ja prosessiaan kokonaisuuden valmistelussa. Ensimmäisessä osassa Barrière käsittelee Songs of Judith -konserttia, joka nähdään Sibelius-museossa 12.8.

Talvella 2023 minua kysyttiin Turun musiikkijuhlien residenssitaiteilijaksi. Olin heti kiinnostunut, sillä siinä yhdistyisivät työni kaksi parasta puolta, eli kuratointi ja esiintyminen.

Tämä on tarina siitä, kuinka residenssini ohjelma syntyi.

Minua pyydettiin suunnittelemaan kolme konserttia, ja halusin luoda niiden välille yhteyden. Ne muodostaisivat kokonaisuuden, vaikka ne voisikin kokea erikseen.

Kapellimestarina työhöni kuuluu yleensä konserttiohjelman suunnitteleminen. Nautin tästä osasta työstäni erityisesti, sillä monimutkaisen palapelin selvittämisen ohessa löydän usein minulle uusia teoksia ja säveltäjiä.

Tässä prosessissa olen tutustunut moniin naissäveltäjiin, joista en aiemmin tiennyt, ja olen ollut ihmeissäni löytämästäni upeasta musiikista, jota ei koskaan esitetä. Heidän elämäkerroistaan selvisi, että monilla heistä oli menestyksekäs ura ja heitä juhlittiin elinaikanaan – mutta heidän kuoltuaan jotkut vain päättivät unohtaa heidät ja nimenomaisesti varmistaa, että jälkipolvet eivät koskaan kuulisi heistä tai tutustuisi heidän teoksiinsa, saati sitten kuvittelisi, että voisimme seurata heidän esimerkkiään. Silti moni määrätietoinen naissäveltäjä eri aikakausina piti päänsä ja jätti jälkensä historiaan.

Nykyään saamme jälleen löytää nämä unohdetut aarteet, kiitos historioitsijoiden ja musiikkitieteilijöiden työn.

Tämä systemaattinen epäoikeudenmukaisuus sai minut pohtimaan, miltä historia olisi näyttänyt, jos ihmiskunta ei olisi jatkuvasti siivonnut piiloon naisten ja vähemmistöjen aikaansaannoksia.

Sitten tutustuin ukronian periaatteeseen, eli vaihtoehtoiseen historiaan, ja tiesin siinä olevan polku, jota halusin seurata. Mahdollisuuksien kirjo on rajaton – voimme kuvitella loputtoman määrän erilaisia kehityskulkuja historialle. Työpöydälläni oli kuitenkin vain kolme konserttia. Lopulta ‘ukronia’ muovautui ‘heterokronia’ksi, jossa on tietty kiinteä tarinalinja useiden tarinoiden ja lopputulosten sijaan (mikä oli alkuperäinen suunnitelmani). Kun tekeillä oli vain kolme konserttia, minusta tuntui vahvemmalta idealta linkittää ne yhtenäiseksi matkaksi alusta loppuun.

Olen suunnitellut nämä kolme konserttia triptyykiksi, kolmiosaiseksi teokseksi, jossa naiset etsivät ja löytävät paikkansa maailmassa.

Songs of Judith (Juditin lauluja) -konsertissa päähenkilö on saanut tarpeekseen siitä, että häntä pidetään avuttomana uhrina. Hän pyrkii vapautumaan koston kautta, kuten Judit katkaisemalla Holoferneksen kaulan vapautti kansansa. Jäämme kuitenkin pohtimaan, oliko tämä ainoa mahdollinen ratkaisu, ja meitä kaivelee halu kokeilla jotain muuta.

Tämän konsertin ytimessä soi musiikkia, jonka säveltäneet naiset ovat jääneet historian hämäriin loistavasta tuotannostaan huolimatta (josta tietenkin vain pieni näyte on tässä kuultavilla).

Tätä musiikkia ollaan kuitenkin jatkuvasti tuomassa päivänvaloon yhä lisää.

Konsertin keskiössä on Elisabeth Jacquet de la Guerren kantaatti Judith (suom. Judit), sillä koin että sekä Juditin hahmo että de la Guerren musiikki ovat erittäin vangitsevia.

Jacquet de la Guerre (1665–1729) syntyi muusikkoperheeseen. Hänen isänsä ja isoisänsä olivat cembalonrakentajia, ja tyttö oppi soittamaan cembaloa hyvin nuorena. Hän esiintyi Versailles’n hovissa ensi kertaa jo viisivuotiaana ja kiinnitti Aurinkokuninkaan, Ludvig XIV:n, huomion. Myöhemmin de la Guerre oli hänen hovinsa palveluksessa, ja suurin osa hänen sävellyksistään on tältä ajalta.

Konsertin avaa Preludi Jacquet de la Guerren a-molli cembalosarjasta. Minusta tuntui sopivalta asettaa matkamme tunnelma vapauden teemalla, tällä preludilla, joka on sävelletty ilman tahtiviivoja (prélude non-mesuré). Jacquet de la Guerre kirjoitti tässä enimmäkseen vain irrallisia nuotteja nuottipaperille, ja esittäjällä on paljon vapautta teoksen tulkinnassa.

Tätä seuraa aaria, jona säveltäjä Barbara Strozzi (1619–1677) on runsaan tuotantonsa vuoksi luultavasti parhaiten tunnettu barokin ajan naissäveltäjä. Hänen isänsä, runoilija ja libretisti Giulio Strozzi, hankki hänelle perusteellisen taidekoulutuksen Venetsian musiikkiakatemiassa. Strozzi opiskeli mm. Cavallin ja Monteverdin johdolla. Hänen musiikkinsa oli hyvin suosittua hänen elinaikanaan ja sitä julkaistiin laajalti. Tämän ansiosta monet hänen teoksistaan ovat säilyneet nykypäiviin, toisin kuin monien muiden naissäveltäjien kohdalla. La riamata de chi amava on klassinen ‘lamento’, eli valituslaulu, jossa nainen yrittää päästä surunsa yli.

Kun suunnittelin konsertin dramaturgiaa libretisti Aleksi Barrièren kanssa, meille oli selvää, että halusimme mukaan esimerkin tällaista kaunista musiikkia – mutta sen tuli olla tarinan alkulähde, hetki, jolloin liikumme eteenpäin jäämättä vellomaan itsesääliin, joka päättyy usein naisten tunneilmaisuksi.

Eräs aikakauden kuuluisimpia ranskalaissäveltäjiä, Jean-Philippe Rameau (1683–1764), käy myös esittäytymässä, joskin odottamattomalla tavalla. Kuulemme kappaleen ’Les sauvages’ hänen oopperastaan Les indes galantes, jonka sovitti kahdelle viululle Jean-Pierre Guignon (1702–1774).

Guignon syntyi Italiassa ja muutti Ranskaan tekemään uraa viulistina. Sen verran kuin tiedämme, hän sävelsi musiikkia vain jousisoittimille. Hänen duettojensa joukossa on useita helmiä, ja kaksi niistä kuullaan tässä konsertissa. Tämä virtuoosinen tulkinta Rameaun tunnetuimpiin kuuluvasta teemasta on nautinnollisen dekadentti!

Tässä irrotimme ’villien’ eli ’alkuasukkaiden’ ajatuksen alkuperäisestä asiayhteydestään: meille tämä edustaa ihmisryhmien toiseuttamista ja rinnastuu naisten vaikeuksiin tulla nähdyksi älykkäinä ja kyvykkäinä yksilöinä.

Antonia Bembo (1643–1715) oli samoin kuin Strozzin, Cavallin oppilaita. Hän kuitenkin lähti karkuun väkivaltaista aviomiestään ja päätyi Pariisiin Ludvig XIV:n suojelukseen. De profundis clamavi on yksi hänen seitsemästä psalmisävellyksestään eri kokoonpanoille. Psalmissa pyydetään, että Jumala tuomitsisi oikeudenmukaisesti ja auttaisi niitä, jotka ovat avun arvoisia.

Isabella Leonarda (1620–1704) oli vain 16-vuotias, kun hänet lähetettiin Collegio de Sant’Orsola – nunnaluostariin. Siellä hän sai musiikillisen koulutuksen, myös sävellysopetusta. Hän omisti elämänsä uskonnon palvelukselle ja nousi luostariyhteisössä abbedissan apulaiseksi. Vaikka useimmat hänen yli 200 teoksestaan ovat kirkollisia, hän julkaisi myös kirjan sonaatteja eri kokoonpanoille. Tässä konsertissa kuulemme hänen vapautta henkivän viulusonaattinsa no. 12.

Juha T. Koskinen (s. 1972) sävelsi meille uuden teoksen She who saw things to come. Minulle oli tärkeää, että vanhat teokset saavat keskustella myös uusien äänien kanssa. Koska Koskinen oli säveltämässä teosta Suomalaisen Barokkiorkesterille (FiBO), hän tuntui luonnolliselta ehdokkaalta ja hän iloksemme suostui tehtävään.

Tämä teos onkin luonnos Koskisen tulevaan yhteistyöprojektiin, ‘Earthrise’, FiBOn kanssa Suomen kansallisoopperassa tulevana syksynä. Aleksi Barrièren alkuperäisteksti kertoo kolmen böömiläissiskoksen tarinan. Yksi heistä, Libuše, toteaa maan tarvitsevan johtajaa, joten hän etsii itselleen kuninkaan ja rakennuttaa Prahan kaupungin. Hänen kuolemansa jälkeen miehet palaavat valtaan ja Libuše unohdetaan.

Jacquet de la Guerren ’Sarabande’ cembalosarjasta d-molli seuraa Judit-kantaattia. Tämä yhtä aikaa juhlava, röyhkeä ja syvällinen tanssi tuntui sopivalta jälkikaneetilta Juditin tarinaan. Sarabande on tanssinakin mielenkiintoinen: se oli alun perin hyvin nopea tanssi, joidenkin kuvausten mukaan perin hurja. 1700-luvulla tanssi jopa kiellettiin joissakin paikoissa, ja siksi se muuttui hitaaksi.

Tämä historiallinen kehitys tuntuu heijastavan tämän konserttimmekin tarinan kaarta.

Konserttiin oli tarkoitus sisältyä uusi versio Heta Ahon teoksesta Revanche Edith Södergranin runoon, mutta esiintyjän vaihtumisen takia siitä jouduttiin luopumaan. Runo on kuitenkin mukana Aleksi Barrièren tekstissä ja säilyy dialogina Sarabanden kanssa.

Jean-Pierre Guignonin duetto Tendrement on nimensä mukaisesti hellä miniatyyri. Se tuntui oivalliselta johdannolta ohjelman lopetukselle.

Mioko Yokoyama (s. 1989) sävelsi myös uuden teoksen tähän konserttiin. Postlude syntyi toivomuksestani saada vastinpari konsertin aloittavalle Jacquet de la Guerren Preludille. Yokoyama halusi modernin keinoin tehdä kunniaa tuon tahtilajittoman Preludin ajattomalle ja lähes avantgardistiselle luonteelle. Halusin uuden teoksen myötä ylläpitää dialogia historian kanssa ja antaa konsertin viimeisen sanan nuorelle säveltäjälle, jota kunnioitan ja ihailen.

Tämä kaikki herää elokuussa eloon erikoisen yhteistyön Suomalaisen barokkiorkesterin ja nuoren pohjoismaisen Hehku-kollektiivin kanssa.

Kokonaisuuden sitoo yhteen Aleksi Barrièren alkuperäisteksti, joka seuraa päähenkilömme kasvua ja esityksen aikana lähestymme myös teoksia historiallisten maalausten avulla.

Olen kiitollinen Taiteen Edistämiskeskuksen tuesta Mioko Yokoyaman ja Juha T. Koskisen sävellystilauksiin.