SIBELIUS JA TURKU

Kansallissäveltäjän yhteyksiä Sibelius-museon kotikaupunkiin

Jean Sibeliuksen (1865-1957) haluavat kaikki. Ja miksipä eivät, onhan hän pysytellyt kansainvälisesti tunnetuimpien suomalaisten joukossa jo vuosisadan verran – merkittävästi pidempään kuin uransa huipulla kansainvälisessä maineessa käväisevät urheilusankarit. Sibeliusta soitetaan, lauletaan ja levytetään yhä uudelleen, ja viime vuosiin asti hänen sinfoniansa ovat pitäneet pintansa jopa eniten tekijänoikeuskorvauksia tuottavina suomalaisteoksina ohi The Rasmuksen ja Daruden maailmanhittien[1].

Hämeenlinnalla on täysi syy iloita asemastaan Sibeliuksen syntymäkaupunkina, Järvenpäällä hänen pitkäaikaisimpana kotinaan ja Helsingillä keskuksena, jossa Sibeliuksen tunnetuimmat teokset kantaesitettiin.

Mutta Sibeliuksen musiikilliset juuret juontavat myös Turkuun. Täällä hänen isänäitinsä isä Mathias Åkerberg soitti viulua ja selloa Turun soitannollisessa seurassa nuoren orkesterin – nykyään Turun filharmonikoiksi kutsutun – alkutaipaleella 1700-luvun lopussa. Ja ennen kaikkea täällä eli ja vaikutti hänen isänsä veli Pehr Sibelius, joka oli jo varhaislapsuudessa isänsä menettäneen säveltäjän lähin miespuolinen esikuva. Aina Pehrin kuolemaan vuonna 1890 saakka tiiviinä jatkuneessa kirjeenvaihdossa nuori säveltäjä mm. kutsui setäänsä ”isänsä sijaiseksi täällä maan päällä”[2].

Jean Sibelius 1899
(Sibelius-museo, Turku)

Konsertit Sibelius-museossa

16.08.2022 Pariisi

PEHR-SEDÄN VIERAANA JA KIRJEENVAIHTOTOVERINA

Pehr Sibelius toimi Turussa kirja- ja siemenkauppiaana ja tuli tunnetuksi hyväntahtoisuudestaan bisneksen teossa. Hänen kerrottiin tunnollisesti erotelleen itämättömät siemenet pois myytävien joukosta, vaikka olisi voinut pienellä huolimattomuudella lisätä myynnistä saamaansa voittoa.[3] Pehrin todellinen intohimo kohdistuikin tähtitieteeseen – Pehr-sedän kaukoputki päätyi mm. 10-vuotiaan Sibeliuksen joulukorttipiirrokseen – ja musiikkiin.

Pehr oli musiikin harrastajana innokas amatööri, joka otti teoriatunteja Turussa työskennelleeltä saksalaissäveltäjä Conrad Greveltä ja keräili soittimia: kuollessaan hän omisti kolme viulua, sellon, kaksi torvea ja kaksi taffelipianoa.[4] Itsekseen soittelun lisäksi hän virkisti musikaalisuuttaan myös Turun kauppamieskuoron jäsenenä sekä vakiovieraana konserteissa, joita Turussa sai tuohon aikaan kuulla muuta Suomea useammin.

Joskus Pehr intoutui myös sävellysyrityksiin: vuodelta 1853 on peräisin kolmiääninen, äänenkuljetukseltaan varsin kömpelö sommitelma Aamu-nimisen runon alkusäkeisiin. Vaikka yritelmät olivat lyhyitä ja avuttomia, ne vetosivat veljenpojan kokemukseen suvun musiikillisista juurista. Jean Sibelius säilytti läpi elämänsä itsellään Pehr-sedän jälkeenjääneiden sävellysluonnosten kokoelmaa.

Kun nuori Janne (kuten sittemmin taiteilijanimen Jean omaksunutta Johan Julius Christiania kutsuttiin) aloitteli musiikkiopintojaan Hämeenlinnassa, tukipyynnöt suuntautuivat useimmiten Pehr-sedälle Turkuun. Aiemmin toivomukset olivat koskeneet lähinnä postimerkkejä, mutta vuoden 1881 huhtikuulle päivätyssä kirjeessään 15-vuotias muusikonalku pyytää viulua. Hyväsydäminen Janne oli lainannut oman viulunsa köyhälle koulutoverilleen, joten korvaava soitin oli tarpeen soittotuntien aloittamiseksi seuraavana syksynä.[5]

Kun viulu oli saapunut perille, tarvittiin Turun kauppojen valikoimista myös nuotteja. Ensiksi Janne pyysi lähettämään Henningin Viulukoulun, mutta jatkossa seurasi myös kamarimusiikkiteoksia, joita sisaruskolmikon viulisti Janne, sellisti Kitti (eli pikkuveli Christian) ja pianisti Linda kotonaan soittivat. Edelleen Pehristä oli apua, kun Jannen viulu piti lähettää maan parhaalle viulunkorjaajalle Waseniukselle Turkuun. Käydessään setänsä luona nuori säveltäjä on epäilemättä käynyt antoisia keskusteluja musiikista ja omista mahdollisuuksistaan sen parissa.

Lähtemättömimmän vaikutuksen Pehrin luona vietetystä ajasta lienee kuitenkin tehnyt eräs hyytävän kylmä joululoman yö turkulaisella joutomaalla Humalistonkadun varrella. Pehr oli ilmeisesti mittaustensa perusteella päätynyt tulokseen, että tietylle tontille oli määrä pudota asteroidi. Pehr oli vuokrannut kyseisen tontin ja jopa aidannut sen, ja sinne hän sitten vei nuoren veljenpoikansa mukanaan odottamaan tähtitieteellistä merkkitapahtumaa. Meteoria ei tietenkään kuulunut, mutta säveltäjämestari muisteli vielä yli 70 vuotta myöhemmin Einari Marvialle, että ”jag kommer så bra i håg, att jag frös så förbaskat” (”Muistan niin hyvin, että palelin niin julmetusti”).[6]

Meteoriepisodin on täytynyt tapahtua viimeistään 1880-luvun alkuvuosina, mutta aihe kummitteli Sibeliuksen päässä pitkään. Heinäkuussa 1889 hän kuvailee kirjeessään Pehr-sedälle juuri säveltämänsä viulusonaatin kolmatta osaa: ”Juhannuksen juhlijat laulavat ja leikkivät kedolla. Silloin meteori putoaa heidän keskelleen. He hämmästyvät, mutta jatkavat kisailuaan, joka ei enää ole yhtä vapaata kuin aiemmin, sillä kaikista on tullut vakavampia. Lopuksi tunnelma muuttuu synkällä tavalla upeaksi (meteori!), mutta myös leikkisäksi ja iloiseksi.”[7] Vaikka 23-vuotiaan Sibeliuksen viulusonaatti F-duuri (JS 178) syntyi opiskeluaikana Helsingissä, on siinä pieni vivahde turkulaista vaikutusta!

Vielä läheisemmin Varsinais-Suomeen liittyvät Sibeliuksen varhaiset triosävellykset. Kesäpaikalla Hafträskin kylässä Korppoon saaristossa syntyi 20-minuuttinen ”Hafträsk”-pianotrio a-molli (JS 207), jota sisarustrio soitti kesän 1886 aikana. Pehr-setä oli kesämökin heille järjestänyt, kuten myös vuoden 1887 kesänviettopaikan Korppoossa. Tämänkin kesän aikana syntyi uusi pianotrio, nyt valoisassa D-duurissa. Puolituntinen, orastavan lahjakkuuden siihen asti suurisuuntaisin sävellys tunnetaan nykyään ”Korppoo-triona” (JS 209).

Syksyllä 1889 Sibelius aloitti sävellysopinnot Berliinissä, ja talven suurtyönä valmistui laaja pianokvintetto g-molli (JS 159). Toukokuussa 1890 teoksen ensimmäinen ja kolmas osa esitettiin Helsingissä musiikkiopiston konsertissa, mutta kokonaisuus sai kantaesityksensä vasta 11.10. 1890 Turussa. Dramaattisia käänteitä sisältävän teoksen piano-osuuden soitti Sibeliuksen hyvä ystävä, sittemmin kirjailijana tunnettu Adolf Paul.

Pehr Sibelius
(Sibelius-museo, Turku)

Linda, Christan ja Janne Sibelius
(Sibelius-museo, Turku)

Jean Sibelius Berliinissä 1889
(Sibelius-museo, Turku)

VARHAISIA MENESTYKSIÄ KAPELLIMESTARINA

Seuraavien vuosikymmenten ajan Sibeliuksen ura ja elämä keskittyi Helsinkiin, mutta kasvava maine säveltäjä-kapellimestarina vei hänet konsertoimaan ympäri Suomea. Turkuun hän saapui ensimmäistä kertaa johtamaan 15. ja 17.2. 1894. Palokunnantalossa (nyk. VPK:n talo) ja Akatemiatalon juhlasalissa pidettyjen konserttien ohjelmassa oli kahta vuotta aiemmin valmistunut sävelruno Satu (En saga, op. 9) sekä 8-osainen ”Sarja historiallisista aiheista”, joka sisälsi Helsingin Viipurilaisen osakunnan arpajaisiin sävelletyn tuoreen Karelia-musiikin.

Näitä teoksia ei enää samassa muodossa kuultu: Sadusta Sibelius muokkasi uuden version 1902, ja Karelia-musiikki tunnetaan nykyään erillisenä Karelia-alkusoittona op. 10 sekä kolmiosaisena Karelia-sarjana op. 11. Ainutkertaisiksi jäivät myös jälkimmäiseen konserteista valmistuneet jousiorkesterisovitukset: B-duurijousikvarteton (op. 4) kolmannesta osasta muokattu Scherzo ja kahdesta pianokappaleesta koostettu Impromptu. Orkesteri oli ilmeisen vähäväkinen: vaikka Åbo Underrättelserin arvostelija kehui soittoa, hänen mukaansa ”vielä paremmin se olisi onnistunut, jos jousisto olisi ollut lukuisammin miehitetty, sillä nyt se ei aina päässyt täydellisesti oikeuksiinsa. Ne vaikeudet, mitkä orkesterilla oli voitettavana, eivät olleet pieniä, sillä hra Sibelius ei ole niitä, jotka arastelevat vaikeuksia.”[8]

Vieläkin harvinaisempi tapaus lienee kuultu konserteista ensimmäisessä. Käsiohjelmatietojen mukaan 15.2. ei vielä soitettu Scherzoa ja Impromptua jousiorkesterille, vaan kaksi osaa Pjotr Tšaikovskin Serenadista C-duuri (op. 48). Sibeliuksen ei tiedetä tämän lisäksi johtaneen muiden säveltäjien teoksia, ehkä joitakin opetustehtäviä lukuun ottamatta. Että juuri Tšaikovski valikoitui tämän kunnian arvoiseksi, oli tuskin sattumaa: ”Tiedän kyllä, että siinä miehessä on paljon samallaista kuin minulla”, totesi Sibelius edesmenneestä kollegastaan vuonna 1900.[9]

Kolmen vuoden kuluttua, 29. ja 30.11. 1897, Sibelius palasi Turkuun mukanaan Lemminkäis-sarjan tulevat klassikkoteokset Tuonelan joutsen ja Lemminkäisen kotiinpaluu (op. 22), pieni orkesterikappale Kevätlaulu (Vårsång, op. 16) sekä pitkäksi ajaksi ohjelmistosta unohtunut Metsänhaltijatar (Skogsrået, op. 15a). Viimeksi mainittu oli alkuperäisessä asussaan historiallinen kuriositeetti: melodraama lausujalle, pianolle, jousille ja kahdelle käyrätorvelle, joiden käyttöön Sibeliusta varmaankin innostivat Pehr-sedän omistamat luonnontorvet. Metsästystorvien sointi hallitsee myös orkesteriversion alkutahteja.

Vasta 2010-luvulla kapellimestari Tuomas Hannikainen oivalsi, mitä Turun-konsertissa oli kuultu.

Åbo Underrättelser ylisti sinfonisia runoja, jotka ”olivat loistavia todisteita herra Sibeliuksen erikoisesta taiteellisuudesta, sillä sekä melodisessa, harmonisessa että kontrapunktisessa suhteessa tarjosivat ne kauttaaltaan niin monia erikoisia ja uusia asioita, että niitä seurattiin tahdista tahtiin yhä lisääntyvällä mielenkiinnolla.”[10] Nuoren säveltäjän vallankumouksellisuudesta lienee kulkeutunut jo ennakolta huhuja Åbo Tidningenin arvostelijalle, jonka mukaan sali oli ”valmistautunut kuulemaan yhtä ja toista, joka olisi – suoraan sanoen – vaikuttanut skandaalilta. Skandaali jäi tulematta ja sensijaan todettiin säveltäjän suurenmoinen menestys[.]”[11]

Huhtikuun 1900 Turun-konsertteihin Sibelius valmisti uuden sävellyksenkin. Tämän sävellyksen uutuus jäi kuitenkin yli vuosisadan ajaksi unholaan. Konserttiohjelmien perusteella nimittäin luultiin, että hän oli vain tyytynyt johtamaan vuonna 1896 valmistuneen Neito tornissa -oopperan (Jungfrun i tornet, JS 101) 3-minuuttisen johdannon. Vasta 2010-luvulla kapellimestari Tuomas Hannikainen oivalsi, mitä Turun-konsertissa oli kuultu. Sibeliuksen oopperapartituuriin sekä orkesteristemmoihin tekemät merkinnät osoittivat tarkasti, miten eri puolille oopperaa sijoittuvat orkesteriosuudet yhteen nivomalla syntyi yli 10-minuuttinen kokonaisuus. Avanti!-orkesterin vuonna 2021 uudelleen esittämää konserttialkusoittoa voi hyvällä syyllä pitää Lemminkäis-sarjan osien veroisena merkkiteoksena ja keskeisenä esimerkkinä Sibeliuksen 1890-luvun tuotannosta.

Miksi Neito tornissa -alkusoitto sittemmin jäi (mahdollista Oulussa pian kantaesityksen jälkeen tapahtunutta uusintaa lukuun ottamatta) ilman lisäesityksiä, on arvoitus. Turkulaisyleisön reaktiosta asia ei ainakaan johtunut. Säveltäjä Väinö Pesola muisteli tapahtunutta värikkäästi:

”Hiuka esimakku suure maailman konserteist saatti, ko Sibelius tul antama sävellyskonsertti. Ei meil raukoil kyll ollu raha ostap piljetti eikä friipeljetil päästys sisäl, mut ulkon karul me vahratti niit hianolt haisevaissi mamselei ja pyttyäissi herroi, ko vosikal ajaen tulivak konsertti. Ja ulko Venäjänkirkkokarul mes sit luinasi akkunoist sisäl ja sain korvissen joskus jonkun koveman töräykse siält sisältäkki. Ja seuravam päevän suru syrämes luetti lehrest, kui lysti konsertis ol ollu.”[12]

Lehtiarvostelijatkin olivat mielissään. Uusi Aura kehui Kristian II -näytelmän musiikista koostettua sarjaa sekä nykyään Historiallisina kuvina (op. 25) tunnettua sarjaa, jonka tuolloinen päätösosa Suomen herääminen sai myöhemmin ytimekkään nimen Finlandia (op. 26). Näiden teosten ”taidokas esittäminen, ja monessa kohdin vieno tunnelma herättivät yleisössä suurta mieltymystä.”[13] Lopuksi suuren poika- ja mieskuoron esittämä Ateenalaisten laulu oli Åbo Underrättelserin mukaan ”omiaan kiinnittämään huomion puoleensa. Oli jotain valtavaa nuorekasta innostusta hehkuvassa laulajien joukossa, joka tiheissä riveissä kerääntyi korokkeelle ja kukkaislyyralla tulkitsi kunnioitustaan säveltäjälle. Ja kun sytyttävä laulu sataäänisenä kaikui orkesterin säestämänä salissa, oli siellä monia kosteita silmiä. Laulu toistettiin heti ja – ”ateenalaiset” tekivät asiansa kunnialla.”[14]

Jean Sibelius 1896
(Sibelius-museo, Turku)

Konrad Into Nyström (myöhemmin I. K. Inha), Jean Sibelius ja Eero Järnefelt
(Sibelius-museo, Turku)

ESITTÄYTYMINEN SINFONIKKONA

Uuden vuosisadan alkuvuosina Sibelius palasi konsertoimaan Turkuun moneen otteeseen. 13. ja 14.12. 1902 oli vuorossa merkkitapaus, kun turkulaiset kuulivat ensi kertaa Sibeliuksen sinfonian kaupungissaan – ei kuitenkaan vasta valmistunutta toista sinfoniaa, vaan kahden vuoden takaisen sinfonian nro 1 e-molli (op. 39). Suurehkoon orkesteriin tarvittiin Turun Soitannollisen Seuran lisäksi soittajia myös Helsingin filharmonikoista, ja konsertin muut teokset, Viktor Rydbergin sanoihin sävelletyt Impromptu (op. 19) ja Snöfrid (op. 29), vaativat kuoroa. ”Kööri pieni mutta jotenkin hyvä”, totesi säveltäjä hotelli Phoenixistä Ainolle lähettämässään kirjeessä.[15]

Tyytyväisiä olivat myös kriitikot. Uuden Auran arvostelija äityi peräti runolliseksi: ”Päänumerona oli kuuluisa sinfonia E-mollissa, joka nyt ensikerran esiteltiin Turussa. Niin vaikea kuin onkin näin ensi kuulemalla tutustua ja perehtyä siksi suurenmoiseen mestariteokseen kuin kysymyksessä olevaan, missä sävelaallot, milloin jättiläisvoimin paisuen kohoavat rajusti pärskyen kohti korkeutta milloin taas vimmastaan väsähtyneinä tyyntymistään tyyntyvät hiljaiseen kaihomieliseen hyminään, niin täytyy kuitenkin ken kerrankin sen kuulee hämmästyen ihmetellä ja ihailla sitä intohimoista, hillittämätöntä mielikuvituksen voimaa, mikä ilmenee sekä ensimmäisen osan Allegro energicossa että valtavassa loppuosassa eli Finaalissa, samoinkuin toiselta puolen sitä supisuomalaista milloin vienon suruista, milloin syvää synkkämielisyyttä, mikä ilmenee kuin leimahtavien salamoiden valaisemana ihmeen ihanan Andanten cantabile-osassa.”[16]

Kahta vuotta myöhemmin 26.3. 1904 soivat myös toisen sinfonian (op. 43) sävelet, mutta ainoastaan finaalin osalta. Kokonaisuudessaan kuultiin uunituoreen, vain kuukautta aiemmin kantaesitetyn viulukonserton d-molli (op. 47) pirullisen vaikea alkuperäisversio Viktor Nováčekin tulkitsemana. Nuoruuden sävelruno Satu palasi Turkuun, nyt uudistettuna lopullisena versiona.

Helsingin kantaesityksessään ristiriitaisen vastaanoton saanutta viulukonserttoa ymmärrettiin Turussa paremmin, olihan se Uuden Auran kriitikon sanoin ”uusia uria suunnitteleva ja omintakeinen sävelluoma tällä alalla”.[17] Åbo Underrättelser tunsi Helsingissä käydyn keskustelun ja puolusti Sibeliusta: ”Tämän sävellyksen kuultuaan täytynee päätellä, ettei se tullut useiden kuulijoiden taholta täysin ymmärretyksi, koska se on tyyliltään hypermoderni viulukonsertto, missä viulu yksin ei ole domineeraava verrattain yksinkertaiseen orkesterisäestykseen nähden – kuten edeltäneen ajan viulukonsertoissa – vaan muodostaa orkesterin osuuden kanssa polyfoonisen sävelkudoksen, missä orkesterilla kokonaisuudessaan ja monilla sen yksityisistä soittimista on enemmän sanottavaa kuin sooloviululla.”[18]

Orkesterissa oli ilmeisesti vajausta, sillä kotiin lähettämässään kirjeessä hermostunut säveltäjä manasi ainakin II huilun ja tuuban puutetta. Seuraelämästä ei Sibeliuksella sen sijaan ollut Turussa pulaa: kaupungissa asui mm. lapsuudenystävä ja Turun linnan intendentti Walter von Konow rouvineen, jotka kestitsivät säveltäjää usein tämän konserttivierailuilla. Illat saattoivat olla kosteita, joten Sibeliuksen lisäys vaimolleen Turusta 1902 lähettämäänsä kirjeeseen oli varmasti aiheellinen: ”En viftaa! Niin että elä pelkää!”[19] Vuoden 1904 konsertin alla säveltäjä kertoi menneensä eksentrisen kielentutkijan ja kulttuuripersoonan Sigurd Wettenhovi-Aspan kanssa ”kylpemään” ja ”juomaan simaa”.[20]

Nuoruuden sävelruno Satu palasi Turkuun, nyt uudistettuna lopullisena versiona.

Jean Sibelius 1900
(Sibelius-museo, Turku)

Jean Sibelius 1905
(Sibelius-museo, Turku)

JUHLITTU MESTARI KONSERTOI

Marraskuun 6. ja 7. päivä 1907 Sibelius toi Turkuun sinfonian nro 3 C-duuri (op. 52), sävelrunon Pohjolan tytär (op. 49) sekä Belsazarin pidot -näyttämömusiikkisarjan (op. 51). Uusi sinfonia sai Åbo Underrättelserin arvostelijan haltioituneeksi: ”Sibeliuksen sinfonia n:o 3 kuuluu ihanimpiin – mikäli ei ole puhtaasti ihanin – kaikista sinfonioista, mitä on kirjoitettu, myöskin suurimman sinfonikon Beethovenin teokset mukaan luettuina.”[21]

Noihin aikoihin Sibelius oli kysytty nimi omien teostensa johtajana myös ulkomailla. Satunnaisiin Turun-piipahduksiin oli syynä kaupungin tuolloinen asema liikenteen solmukohtana: matka Ruotsiin ja sitä kautta muihin Pohjoismaihin kulki laivalla Turun kautta. Matkailu ei myöskään ollut yhtä juohevaa kuin nykyään: marraskuussa 1912 Sibelius kertoi Ainolle viipyneensä ”Turussa passin takia vuorokauden. Olin yksikseni ja mediteerasin.”[22]

Helmi-maaliskuun vaihteessa 1913 Sibelius saapui jälleen konsertoinnin merkeissä, johtaen tuoreimmat sävelrunonsa In memoriam (op. 59), Dryadi (op. 45/1) sekä Öinen ratsastus ja auringonnousu (op. 55). Juhlittu säveltäjä oli ennakolta yllättävänkin varautunut onnistumisensa suhteen, kirjoittaen marraskuussa 1912 päiväkirjaansa: ”Olen epävarma Turun suhteen. En usko että tulee väkeä.” Konsertin jälkeen päiväkirjaan tallentui myös helpotus: ”Konsertoinut menestyksekkäästi 28:ntena ja 1:senä Turussa.”[23]

Jean Sibeliuksen suurin Turkuun sijoittuva musiikillinen menestys lienee sinfonian nro 5 Es-duuri (op. 82) uusitun version kantaesitys säveltäjän 51-vuotispäivänä 8.12. 1916 (toinen konsertti 10.12. 1916). Mullistava, mutta vielä alkuperäismuodossaan perinteiseen neliosaiseen muotoon sidottu sinfonia askarrutti säveltäjää pitkin syksyä: ”Jatkan edelleen sinfonian V uudelleenmuokkausta. Ja taas on kiire. Mutta – siitä on pakko tulla hyvä.”[24] Lopputuloksena oli ainutlaatuinen ensimmäisen osan ja Scherzon yhteensulautuminen, jota turkulaisyleisö ensimmäisenä maailmassa sai todistaa.

Uudistustyön merkitys oli selvillä myös Turun Soitannolliselle Seuralle, jonka käsiohjelmassa sinfonia mainitaan esitettävän ”ensi kertaa”. Tosin samaisen ”ensi kerta” -merkinnän sai myös Rakastava-sarja jousiorkesterille, joka oli soitettu myös edellisissä vuoden 1913 Turun-konserteissa! Ikisuosikki oli myös Satu, joka nyt esitettiin Turussa säveltäjän johdolla jo kolmatta kertaa. Turun Sanomien nimimerkki F.I. oli suosiollinen: ”Viides sinfonia, rikkaalla johdonmukaisesti ja mestarillisesti kehitetyllä sisällöllään jännitti kuulijain mieliä ensi säveleestä viimeiseen. Sen aamutunnelmainen alku kehittyy usvain ja ristiriitaisuuksien kautta keskipäiväiseen elämäniloon, missä kaikki, luontokin soi onnea ja huolettomuutta.” Orkesteri sai kehunsa pienellä varauksella: ”Satunnaiset erehdykset ja kommellukset ovat ymmärrettäviä niihin vaativiin vaikeisiin tehtäviin nähden mitä orkesterilla näissä konserteissa on ollut.”[25]

Turun Soitannollinen Seura oli jo Sibeliuksen 50-vuotispäivänä vuotta aiemmin muistanut häntä kutsulla seuran ensimmäiseksi kunniajäseneksi. Nyt tapausta juhlittiin illallisella Hamburger Börsissä, ja säveltäjän riemu välittyi myös päiväkirjaan: ”Konsertoinut Turussa – haltioitunut vastaanotto.” Myös tapaaminen Turkuun muuttaneen mesenaatin ja pitkäaikaisen ystävän kanssa ilahdutti: ”Äärettömän kiintoisia tuokioita Axel Carpelanin kanssa, hän on ihmeellinen yhdistelmä ”aivoja + sydäntä”!”[26] Carpelan palasi sinfoniaan vielä kirjeessään 15.12. 1916: ”Pitkään elimme täällä jälkihuumassa konserttiesi jälkeen. Kaikkialla pelkkää haltioituneisuutta ja ihailua. Minun korvissani soivat vieläkin sävelet ’viidennestäsi’, niin rikas, luonnollinen ja kaunis ei ole mikään muu luontosinfonia sitten Ludvig Suuren.”[27]

Jean Sibelius 1915
(Sibelius-museo, Turku)

Jean Sibelius ja Armas Järnefelt 1907
(Sibelius-museo, Turku)

KANTAATTIJUHLA TURUSSA

Sibelius palasi johtamaan musiikkiaan Turkuun vielä yhden kerran. Hän sai työkseen Åbo Akademin vihkiäiskantaatin Jarl Hemmerin runoon, joka tuotti tuskaa sävellysaikanaan alkuvuodesta 1919: ”Kantaatti vaivaa minua, ei vähiten siksi, että [Turun Soitannollisen Seuran kapellimestarin Karl] Ekmanin tämänpäiväisen kirjeen mukaan mus. resurssit ovat Turussa toivottomat.”[28] Orkesteri oli sodan jälkeen alamaissa, ja mm. oboet puuttuivat kokonaan, minkä johdosta niiden osuudet korvattiin kantaatissa klarineteilla.

Luovuttaessaan Jordens sång kantaatin (op. 93) nuottia orkesterille helmikuussa 1919 Sibelius tapasi Axel Carpelanin viimeisen kerran. Päiväkirjalleen hän kehui viettäneensä tämän kanssa ”suurenmoisen tuokion” sekä osallistuneensa ilmeisen miellyttäville päivällisille Åbo Akademin rehtori Edward Westermarckin luona Ispoisissa: ”Sparkling Hoch j.n.e. Täyttä elämää.”[29] Sibelius lupasi tavata Carpelanin vielä toistamiseen Turun-vierailunsa aikana, mutta ei tehnyt sitä ja soimasi itseään kirjeessä: ”Valitettavasti häpeällinen, hermostunut olemukseni inhotti minua siinä määrin, etten tahtonut asettaa sinua alttiiksi toiselle vierailulle.” Mitä lieneekään Turussa tapahtunut, Axel palasi siihen vielä seuraavassa kirjeessään: ”Janne! Älä unohda, että Turku on pieni pikkukaupunki. Älä tupakoi – se vahingoittaa sinua, älä myöskään juo – se vaikuttaa samalla tavoin – ja vaikeuttaa ehkä ystäviesi työtä puolestasi juuri nyt. Ilmoitan myöhemmin, mitä tällä tarkoitan.”[30] Sibelius kehui päiväkirjalleen kirjettä ”ihmeen ihanaksi” ja kuittasi käytöksensä: ”Möhläykset Turussa!”[31]

Vain kuukauden kuluttua sairauden murtama Axel oli poissa ja Sibelius lohduton. Toukokuussa hän kirjoitti: ”Tuo onneton Turun kantaatti ja sen esitys! Ovathan ne jotka minut halusivat ystäviäni, he ovat minua auttaneet sanoin ja teoin. Lisäksi vielä Axel Carpelanin muisto – hän halusi ja toivoi tätä.”[32]

Åbo Akademin vihkiäisjuhlallisuudet 11. ja 12.10. 1919 sujuivat juhlallisissa merkeissä. Säveltäjän kokemus oli positiivinen: ”Kantaatti saavuttanut suuren menestyksen Turussa. Juhla unohtumaton. Kuuluisat skandinaaviset tiedemiehet helposti lähestyttäviä ja miellyttäviä. Päivällisiä, lounaita j.n.e. Kaikki ainutlaatuista.”[33] Jos jonkinlaista katumusta juhlimisen suhteen oli aiemmin esiintynyt, ei se enää vauhtia hiljentänyt. Juhlat Hamburger Börsissä johtivat ruotsalaisen lehtimiehen Kjell Strömbergin mukaan ”improvisoituun, korkeasti kirjalliseen ja musikaaliseen symposiumiin mestarin hotellihuoneessa. Se päättyi vasta aamutuimaan, ja me muut olimme kyllä varsin väsyneitä, sillä mitään juomia ei puuttunut. Mutta loistava isäntä itse kertoi väsymättömänä sattumuksia elämänsä taipaleelta jäljittelemättömään tapaansa. Lopuksi hän istuutui flyygelin ääreen – joka oli kaiken varalta tuotu huoneeseen – ja soitti meille vastikään valmiiksi saamansa viidennen sinfoniansa fantastisen finaalin, ja lauloi ajoittain mukana keuhkojensa koko voimalla.”[34]

Suomen laulujuhlat Helsingissä 1921
(Sibelius-museo, Turku)

Jean Sibelius 1923
(Sibelius-museo, Turku)

VIELÄ YKSI KUOROLAULU – JA SITTEN VIELÄ YKSI

Tämän jälkeen Sibelius ei Turussa konsertoinut. Jordens sång -kantaatin kuoron harjoittanut Werner Karsten sai hänet kuitenkin säveltämään uuden teoksen Musices Amantes -mieskuorolleen. Päiväkirjalleen hän totesi: ”Säveltänyt Runebergin runon ”Liknelse” [oik. ”Likhet”] turkulaiselle M.A:lle. Mieskvartetti vanhaan hyvään tyyliin – sen paatos on viehättänyt minua.”[35] Proosallisempi viehätyksen aihe tulee esiin Sibeliuksen Karstenille lähettämässä kirjeessä: ”Kunnioitettu veli! Ohessa uusi sävellykseni. Toivon sen tuottavan tyydytystä Sinulle ja komealle kuorollesi. – Ethän unohda niitä minulle unohtumattomia sikaareita.”[36]

Valitettavasti Karsten oli sairastumisensa vuoksi estynyt sekä johtamaan teosta että paneutumasta sikarintoimitukseen kunnolla. Helmikuussa 1922 hän kuitenkin kirjoitti: ”Mitä sikaareihin tulee, palaan asiaan myöhemmin, mutta jotta Sinun ei kokonaan pitäisi olla vailla Turun-sikaareja, lähetän postissa 4 askia a 25 kapp. Olen onnistunut saamaan yhden askin ’cabinet’a’, loput ovat ’Ritaa’, joita ei suinkaan pidä halveksua ’päivällissikaareina’. Toivottavasti ne joka joka tapauksessa maistuvat hyvältä.”[37] Lopulta Karstenin kunto koheni myös kuoronjohdon edellyttämälle tasolle, ja Likhet (JS121) sai lopulta kantaesityksensä yli neljä vuotta valmistumisensa jälkeen Turun Vanhassa Akatemiasalissa 13.3. 1926.

Sibeliuksen käänteentekevistä mestariteoksista viides sinfonia ei lopulta nähnytkään lopullista muotoaan Turussa, kun säveltäjä palasi vielä uudelleen muokkaamaan teostaan. Mutta se kaikkein tunnetuin, esitetyin ja rakastetuin Sibeliuksen sävellys tulikin säveltäjän hyväksymässä asussa valmiiksi tässä kaupungissa – tosin ei Sibeliuksen itsensä toimesta.

Melko pian sen jälkeen, kun Finlandia (op. 26) opittiin tuntemaan itsenäisenä sävelrunona, alettiin sen päättävään hymniosaan sovittaa sanoja laulettavaksi. Tällaisia itsenäisiä lauluversiota kiersi etenkin Yhdysvalloissa sen verran, että hymniä luultiin jopa amerikkalaiseksi kansansävelmäksi. Vuonna 1938 amerikansuomalainen Yrjö Sjöblom rohkaistui kysymään säveltäjältä auktorisointia tällaisiin lauluversioihin ja sai vastauksen: ”Ei sitä ole tarkoitettu laulettavaksi. Sehän on tehty orkesteria varten. Mutta jos maailma tahtoo laulaa, niin ei sille mitään mahda.”[38]

Samana vuonna Sibelius antoi siunauksensa Wäinö Solan sanoitukselle, johon hän jopa laati mieskuorosovituksen. Tätä sanoitusta käytetään edelleen osana Sibeliuksen vapaamuurarimusiikiksi säveltämää Musique religieuse -kokoelmaa (op. 113). Ylioppilaskunnan Laulajien johtajalle Martti Turuselle Solan sanat eivät kuitenkaan kelvanneet, vaan hän pyysi uutta versiota arvostetuimpiin kuuluvalta runoilijaltamme V.A. Koskenniemeltä. Koskenniemen ylevä Juhannushymni toimi pohjana, jota muokaten hän saikin valmiiksi Finlandia-runon vuonna 1940 julkaistuun, talvisodan veteraaneille omistettuun kokoelmaansa Latuja lumessa.

Tämä muokattukaan versio ei kuitenkaan sopinut Finlandia-hymnin melodiaan, ja syynä oli – ainakin jos runoilijan vaimoa uskotaan – Koskenniemen täydellinen epämusikaalisuus. Myöhemmin runoilija kertoi hymnin lopullisten sanojen synnystä: ”Niitä laatiessani minulla oli hyvänä apuna kuoronjohtaja, maisteri Martti Turunen, joka m.m. erinäisiä kertoja vihelteli korvaani puhelimessa Helsingistä Turkuun hymnin säveltä! Hän myös piti huolta siitä, että pitkät ja lyhyet tavut sattuivat ”oikeille” paikoille sekä välitti sanoilleni Sibeliuksen siunauksen.”[39]

Jean Sibelius 1955
(Sibelius-museo, Turku)

Jean Sibelius 1945
(Santeri Levas)

Tämän kirjoitukseni aineistona olen alaviitteissä mainittujen teosten lisäksi käyttänyt apuna Vesa Sirénin kattavasti aikalaislähteitä hyödyntävää kirjaa Aina poltti sikaria. Jean Sibelius aikalaisten silmin (Otava 2012). Tämän lisäksi olen suuresti kiitollinen Turun Sibelius-museon amanuenssilta Sanna Linjama-Mannermaalta saamistani lehtileikkeistä ja konserttiohjelmista.

Turussa 26.4. 2022
Lauri Mäntysaari

LÄHTEET

  1. Ks. mm. Iltalehden uutinen 6.12. 2019: https://www.iltalehti.fi/viihdeuutiset/a/054c7579-8fd5-4b2a-a390-808a5f7cff13
  2. ”…men Farbror är ju i min pappas ställe här på jorden.” Glenda D. Goss: The Hämeenlinna Letters, kirje nro 37, s. 160.
  3. Goss, s. 16.
  4. Erik Tawaststjerna: Jean Sibelius I, s. 35.
  5. Goss, kirje nro 11, s. 134.
  6. Einari Marvia: Kymmenen vuoden takainen käynti Ainolassa. Pieni musiikkilehti 1965/6, s. 33-36.
  7. Goss, kirje nro 54, s. 181.
  8. Åbo Underrättelser 16.2.1894, suomennos Päivö Saarilahden artikkelista ”Jean Sibelius Turussa”, Turun Sanomat 8.12. 1955.
  9. Lainattu www.sibelius.fi -sivustolla, I sinfonian yhteydessä.
  10. Lainaus ja suomennos Saarilahti (ks. ed.).
  11. Åbo Tidning 30.11.1897, suomennos Saarilahti (ks. ed.).
  12. Väinö Pesola: ”Turu orkkesterpeli kuulemas.” Suomen musiikkilehti 1926.
  13. Uusi Aura 8.4.1900.
  14. Åbo Underrättelser 8.4.1900, suomennos Saarilahti (ks. ed.).
  15. Suvisirkku Talas, toim.: Tulen synty. Aino ja Jean Sibeliuksen kirjeenvaihtoa 1892-1904, s. 304.
  16. Uusi Aura 14.12.1902.
  17. Uusi Aura 29.3.1904.
  18. Åbo Underrättelser 27.3.1904, suomennos Saarilahti (ks. ed.).
  19. Talas, s. 304.
  20. Talas, s. 322.
  21. Åbo Underrättelser 7.11.1907, suomennos Saarilahti (ks. ed.).
  22. Talas, toim.: Syysilta. Aino ja Jean Sibeliuksen kirjeenvaihtoa 1905-1931, s. 224.
  23. Jean Sibelius (toim. Fabian Dahlström): Päiväkirja 1909-1944, s. 192 (10.11.1912) ja s. 204.
  24. Sibelius: Päiväkirja 1909-1944, s. 315 (23.10.1916).
  25. Turun Sanomat 12.12.1916.
  26. Sibelius: Päiväkirja 1909-1944, s. 317 (17.12.1916).
  27. Lainattu Sibeliuksen päiväkirjan kommentaarissa, s. 572.
  28. Sibelius: Päiväkirja 1909-1944, s. 354 (14.1.1919).
  29. Sibelius: Päiväkirja 1909-1944, s. 355 (9.2.1919).
  30. Lainaus ja käännös Tawaststjerna: Jean Sibelius IV, s. 323.
  31. Sibelius: Päiväkirja 1909-1944, s. 355 (16.2.1919).
  32. Sibelius: Päiväkirja 1909-1944, s. 359 (8.5.1919).
  33. Sibelius: Päiväkirja 1909-1944, s. 364 (18.10.1919).
  34. Kjell Strömberg: En gammal parisares minnen. Stockholm 1969, s. 60. Lainaus ja käännös Tawaststjerna: Jean Sibelius IV, s. 348.
  35. Sibelius: Päiväkirja 1909-1944, s. 389 (22.1.1922).
  36. Lainattu Sibeliuksen päiväkirjan kommentaarissa, s. 604.
  37. Lainattu Sibeliuksen päiväkirjan kommentaarissa, s. 605.
  38. Lainaus Sakari Ylivuori: Sibeliuksen lampaanviulu, s. 129.
  39. Lainaus Ylivuori, s. 130.