Aurora: Patrik Kleemola

Fernando Sorin kitarateokset

Barcelonassa syntynyt Fernando Sor (1778-1839) polveutui suvusta, jossa oli kunniassa ura armeijan palveluksessa. Sor kuitenkin jo hyvin nuoresta asti rakasti musiikkia ja erityisesti italialainen oopperamusiikki teki häneen suuren vaikutuksen. Fernandon ollessa 12-vuotias hänen isänsä kuoli ja leskeksi jääneellä äidillä ei ollut varaa jatkaa poikansa musiikkiopintoja Barcelonassa. Fernandolle kuitenkin tarjottiin opiskelupaikkaa lähellä Barcelonaa olevassa kuuluisassa Montserratin luostarin poikakuorossa, jossa opiskeluun kuului mm. kirkkomusiikkia, sävellystä ja orkesterisoittoa. Niinpä hän muutti useaksi vuodeksi Montserratiin luostariin ja tätä nuoruutensa aikaa hän muisteli erityisellä lämmöllä Pariisissa elämänsä ehtoopuolella julkaistussa muistelmissaan. Armeija tuli kuitenkin osaksi Fernandon elämää heti Montserratin jälkeen hänen hakiessaan Espanjan armeijaan, joka taisteli Ranskan vallankumouksellisia joukkoja vastaan.

Vaikkakin Sor soitti useita soittimia taiten ja myöhemmin myös opetti pianonsoittoa, laulua ja harmoniaa niin kitara kulki hänen mukanaan alusta asti. Ehkä johtuen juuri monipuolisesta musiikillisesta taustastaan, hän alkoi ajatella kitaraa uudella tavalla; enemmän harmonisena soittimena eikä vain säestyssoittimena ja vähitellen hän alkoi herättää suurta huomiota poikkeuksellisella kitaransoitollaan. Elämä Espanjassa ei kuitenkaan tarjonnut Sorille mahdollisuutta toimia yksinomaan vapaana taiteilijana, vaan Montserratin jälkeen hän opiskeli myös Kuninkaallisessa sotilasakatemiassa ja toimi myöhemmin erilaisissa virkatehtävissä.

Ranskalaiset joukot Napoleon käskystä vyöryivät Espanjaan 1808 ja joko Ranskan vallankumouksen ihanteiden kannattajana tai pakon sanelemana Sor asettui lopulta ranskalaisten puolelle. Vuonna 1813 ranskalaiset joukot kuitenkin ajettiin pois Espanjasta ja Sor henkensä pitimiksi poistui ranskalaisjoukkojen mukana. Barcelonalainen silminnäkija taltioi päiväkirjaansa Sorin hyvästelleensä ystävänsä Barcelonassa sanoin: “Kun saavun Ranskaan, otan pois nämä armeijan virkamerkit, tartun kitaraani ja sillä aion myös elättää itseni ja perheeni”. Ja niin hän myös teki.

Voimatta enää koskaan palata synnyinmaahansa Espanjaan ja vietettyään pitkiä jaksoja Lontoossa ja Moskovassa nauttien suurta ammatillista menestystä, hän vietti elämänsä viimeiset vuodet Pariisissa yhdessä tyttärensä kanssa (vaimo oli kuollut vuosia aiemmin), julkaisten sävellyksiään, opettaen ja esiintyen Pariisissa salongeissa ja konserttisaleissa yhtänä arvostetuimmista muusikoista. Paitsi kitaristina hänet tunnettiin myös laulajana ja erityisesti Lontoossa hänen uudet arietta-laulujen julkaisut olivat odotettuja tapauksia. Suurimmat menestyksensä hän kuitenkin saavutti baletin saralla; Cendrillon (Tuhkimo) – baletti kantaesitettiin Lontoossa sekä myös Bolshoi-teatterin avajaisissa Moskovassa, mutta Pariisissa teosta esitettiin 1820-30-luvuilla peräti yli sata kertaa. Soria kohtasi elämänsä viimeisinä vuosina suuri tragedia kun hänen ainoa tyttärensä Caroline kuoli 1837, minkä jälkeen hän enää esiintyi harvakseltaan ja kuoli itse kaksi vuotta myöhemmin.

Sonaatti op. 15 on Sorin varhaiskauden teos 1800-luvun ensimmäisiltä vuosilta Espanjasta ja Fantaisie Villageoise op. 52 taas myöhäiskauden teos 1830-luvun Pariisista. Varhainen Sonaatti on hengeltään on optimistisen energinen ja tuo mieleen italialaisen orkesterialkusoiton. Fantaisie Villageoise (maalaisfantasia) taas on psykologisesti monitahoisempi ja sisäänpäinkääntyneempi teos. Mollivoittoinen ensimmäinen osa Andantino saa huiluäänitaitteen jatkoksi riehakkaan tanssin, joka kuitenkin päättyy kesken kaiken kirkonkellojen kuminoihin jota seuraa viimeinen osa Prière (rukous). Viimeisen osan yksiääniset teemat saavat seurakseen moniääniset koraalivastaukset. Ehkäpä säveltäjälleen jonkinlainen muistuma lapsuuden vuosista Montserratin luostarissa?

Manuel Ponce: Variations sur “Folia de España” et Fugue (1930)

Meksikolainen Manuel Ponce (1882-1948) kuuluu kotimaansa merkittävimpiin säveltäjiin ja oli yksi keskeisiä hahmoja Meksikon musiikillisen nationalismin syntyvaiheissa. Hän toimi musiikin parissa laajalla rintamalla toimien paitsi säveltäjänä myös tutkijana, opettajana, kriitikkona, pianistina ja kapellimestarina. Vaikka Ponce käyttää musiikissaan oman maansa folklorea, sävellystyyli pohjautui vahvasti eurooppalaiseen traditioon ja Ponce opiskelikin 1900-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä niin Bolognassa kuin Berliinissäkin, ja vielä kypsänä säveltäjänä Pariisissa 1920-30-lukujen taitteessa Paul Dukasin johdolla. Nuoren säveltäjä Poncen kynästä syntyi myös hittilaulu Estrellita (1912), mutta vähän kuten Sibeliuksella Valse tristen kanssa, säveltäjä piti tätä pientä laulua vähäpätöisenä ja myös myi sen kustantajalle pikkusummasta. Poncen tuotantoon kuuluu orkesteriteoksia, piano – ja laulumusiikkia, kamarimusiikkia, kansanlaulusovituksia sekä laaja tuotanto kitaralle.

Meksikolaissäveltäjä Manuel Poncen Variaatiot ja fuuga teemasta “La Folia” kuuluu 1900-luvun kitaraohjelmiston kulmakiviin. Tämän soittajalle vaativan monumentaalisen variaatiosarjan Ponce sävelsi espanjalaiselle Andrés Segovialle ja Segovia piti teosta yhtenä hienoimmista koskaan hänelle sävelletyistä teoksista. Joulukuussa 1929 Segovia lähestyi jälleen kerran Poncea uuden kitarateoksen tiimoilta ehdottaen tällä kertaa Poncea säveltämään variaatioteoksen tunnetun La folia-teeman pohjalta. Kirjeenvaihdon pohjalta voimme todeta säveltäjän ja kitarataiteilijan yhteistyön olleen varsin tiivistä teoksen parissa.

Segovia antoi säveltäjälle paljon konkreettisia ehdotuksia eri kitaratekstuureista, jotta teos esittelisi mahdollisimman laajasti kitaran eri tekniikoihin perustuvia ilmaisumahdollisuuksia. Niinpä teoksessa kuullaan varsinainen kavalkaadi kitaralle idiomaattisia arpeggioita, sointurepetitioita, tremoloa, nopeita asteikkoja, huiluääniä, polyfonista satsia sekä tyylillisiä viittauksia barokkiin ja ylipäätään 1900-lukua edeltäneisiin tyylikausiin, kuitenkin Poncen tunnistettavan myöhäisromanttis-impressionistisen sävelkielen läpi kuultuna. Teoksen päättävä fuuga on loistelias taidonnäyte säveltäjältä luoda kitaran kuudella kielellä ilmaisuvoimaista tiukan raamin polyfoniaa.

Vaikkakin teos oli ilmestyessään siihen mennessä sävelletyn kitaraohjelmiston huipentuma (Villa-Lobosin kitaraetydien ohella) ja todellinen teknisten keinovarojen runsauden sarvi, henkilökohtaisesti koen teoksen vaikuttavuuden olevan erityisesti sen kerronnallisessa draamassa, väkevien kuvien ja tapahtumien dramaturgisena jatkumona.

Mikko Heiniö: Kitarasonaatti (2019)

Säveltäjä Mikko Heiniö (s. 1948) opiskeli sävellystä Sibelius-Akatemiassa Joonas Kokkosen (diplomitutkinto 1977) ja Berliinissä Witold Szalonekin johdolla sekä musiikkitiedettä Helsingin yliopistossa (fil. tohtori 1984). Heiniö on säveltänyt yhdeksän pianokonserttoa (mm. Hermes sopraanolle, pianolle ja jousiorkesterille (1994), Khora pianolle ja viidelle lyömäsoittajalle (2001) ja Kuukonsertto pianolle, mezzosopraanolle ja orkesterille (2008). Hänen teoslistaansa kuuluu myös kolme sinfoniaa, orkesterilaulusarja Syyskesän laulu, viulukonsertto Alla madre, urkukonsertto ja neljä oopperaa: Riddaren och draken, Käärmeen hetki, Eerik XIV ja Johanna. Lisäksi Heiniön tuotantoon kuuluu eri kokoonpanoille sävellettyä kamari- ja vokaalimusiikkia, mm. Sextet (2000) laulajalle ja viidelle soittajalle. Mikko Heiniö on myös säveltänyt lukuisia kuoroteoksia.

Hän on toiminut Turun yliopiston musiikkitieteen professorina 1985–2005, Suomen Säveltäjien puheenjohtajana 1992–2010 ja Teoston varapuheenjohtajana 1999–2014. Heiniö on saanut lukuisia palkintoja, kuten Tieto-Finlandian 1997 ja Suomi-palkinnon 2006, ja hänet on valittu Ruotsin kuninkaallisen musiikkiakatemian jäseneksi 2004. Toukokuussa 2023 Heiniö nimitettiin Turun filharmonisen orkesterin kunniasäveltäjäksi.

Mikko Heiniön Kitarasonaatin kantaesitti teoksen tilaaja Patrik Kleemola Tampere Biennalessa vuonna 2020. Säveltäjä kertoo sävellyksestä: “Voidakseni säveltää kitaralle, minun on ensinnäkin pitänyt ehdottomasti saada soitin syliini ja toiseksi päästävä yhteistyöhön innostavan ja innostuneen muusikon kanssa. Patrik Kleemolan aloitteesta ovat syntyneet sooloteokset Viisi preludia (2013), Through Green Glass (2014), Mot natten sellolle ja kitaralle (2018) sekä vielä Kitarasonaatti (2019).

Sonaatti on neliosainen mutta hahmottuu myös kaksiosaiseksi sikäli, että toinen osa seuraa välittömästi ensimmäistä ja neljäs osa välittömästi kolmatta. Ensimmäinen osa (Intro) ja viimeinen osa (Coda) juoksevat samassa tempossa mutta edellinen kaleidoskooppisena ja jälkimmäinen katkeamattomana nauhana. Vastaavasti toinen osa (Rubato) koostuu katkelmallisista tuokioista, kun taas kolmannen osan (Rondo) pohjalla sykkii verkkainen blues. Rubatoa värittävät neljäsosa-askeleet, jotka syntyvät näppäilemällä satulan ja vasemman käden välistä, ja Rondoa leimaa slide-glissandot.”

Sonaatin valmistumisen jälkeen Heiniön ja Kleemolan yhteistyö on jatkunut. Weitab-teos (kitaralle ja pianolle) kantaesitettiin Turku Filharmonian “Heiniö 75” – juhlakonsertissa ja Helsingin Ritarihuoneella ensiesityksensä saanutta teosta Konsertto kitaralle ja kamarikuorolle Kleemola on esittänyt jo neljä kertaa kolmen eri kuoron kanssa. Uusi teos sopraanolle, kitaralle ja harmonikalle kantaesitetään marraskuussa 2025 Turun Sibelius-museossa Turun kitaraseuran 30-vuotisjuhlakonsertissa.