Blogi: Heterokronian syntymisestä 3

Kuva: Heli Sorjonen

Blogisarjassaan TMJ:n residenssitaiteilija Aliisa Neige Barrière avaa yleisölle tarkemmin vuoden 2024 konserttitrilogiansa taustoja ja prosessiaan kokonaisuuden valmistelussa. Kolmannessa osassa Barrière käsittelee Toinen sydän -konserttia, joka nähdään Turun konserttitalossa 22.8.

Toinen sydän on matkamme viimeinen etappi: dramatisoitu sinfoniakonsertti, jossa yhdistyy neljä teosta eri aikakausilta.

Yksi minulle läheisimpiä tapoja lähestyä konserttiohjelman suunnittelua on dramaturgian kautta, eli konsertin rakentaminen paitsi musiikillisena, myös temaattisena ja kerronnallisena kaarena. Sellainen sisältää mielestäni suuren potentiaalin konserttikokemuksen uudistamiseen ja syventämiseen.

Ensimmäisellä puoliajalla kertoja valottaa aikalaiskriitikoiden näkemyksiä esitetyistä teoksista. Loistava näyttelijä Akseli Kouki isännöi iltaa, musiikkiin aina syvemmälle sukeltaen.

Vaikka nämä säveltäjät ovat aikoinaan nauttineet myönteisestä tai jopa ylistävästäkin vastaanotosta, heitä pidettiin poikkeuksina, ja selkeästi misogyyniset kriitikot vähättelivät heitä, käyttäen miesten saavutuksia laadun mittapuuna.

Louise Farrenc (1804–1875), jonka Alkusoitto on konsertin avausnumerona, oli poikkeusyksilö – ja lähtökohta omalle tutkimusretkelleni unohdettujen säveltäjien maailmaan.  Farrenc oli elinaikanaan juhlittu säveltäjä ja pianisti, ja häntä ihailivat sellaiset kollegat kuin Schumann, Berlioz ja Hummel.

Etuoikeuksiin, jotka mahdollistivat uransa, kuuluivat hänen perheensä ja erityisesti aviomiehensä järkkymätön tuki; hänen miehensä jopa luopui omasta urastaan perustaakseen vaimonsa teosten julkaisemiselle omistetun kustantamon. Näin huomattava tuki oli ennennäkemätön ilmiö, ja sen vuoksi onkin erityisen silmiinpistävää, että kaikesta tästä huolimatta hänen työnsä unohdettiin täysin.

Farrenc lopetti säveltämisen tyttärensä kuoltua ja keskittyi opettamiseen; hän oli Pariisin konservatorion ensimmäinen naisopettaja. Kuolemansa jälkeen hänet unohdettiin hyvin pian. Nimike ‘säveltäjä’ poistettiin hänen kohdaltaan hakuteoksista vain kahdeksan vuotta myöhemmin. Niinpä hänen kolme eloisaa ja omaperäistä sinfoniaansa, kaksi orkesterialkusoittoa ja monituiset kamarimusiikki- ja pianoteokset katosivat kaikki kuulumattomiin.

Hänen musiikkinsa on elävää, ja vaikka hän hyödyntää suhteellisen akateemisia post-klassisia muotoja, harmoniat ovat rehellisesti ihailtavan yllättäviä.

Alkusoitto no. 2:n dramatiikkaa vauhdittavat pisteelliset rytmit ja herkeämätön bassokulku sekä viiltävät riitasoinnut. Ylhäisen alun jälkeen seuraa yllättävän humoristinen scherzo, joka alkaa kuiskatun huhun tavoin mutta leviää koko orkesteriin ja purkautuu kesyttömänä hyväntuulisena energiana.

Augusta Holmès (1847–1903), irlantilaistaustainen ranskalainen säveltäjä, oli omana elinaikanaan erittäin menestynyt. Hän on myös hyvä esimerkki siitä, millaista neuvokkuutta naistaiteilija tarvitsi tuona aikana, jotta saattoi harrastaa luovaa ammattia.

Holmès oli tietoinen siitä, että hän joutuisi luopumaan suvultaan saamasta perinnöstä jos menisi naimisiin, joten hän käytti sen sijaan omaisuutensa omien teostensa julkaisemiseen ja orkesterien palkkaamiseen. Andromède on vaikuttava esimerkki hänen tuotannostaan, ja perustuu hänen itsensä kirjoittamaan runoon.

Tarina alkaa pasuunoiden kutsulla. Matalissa jousissa rymisee kaukainen myrsky, kunnes tämä räjähtää ja joudumme keskelle kiihkeää jahtia. Epätoivoa hengittävät lyyriset fraasit muuntuvat hätäisiksi pyynnöiksi. Vaskipuhaltimet taistelevat. Viuluissa kuuluu Andromedan anova, itkevä ääni (merkattu jopa partituuriin ‘piangendo’ eli ‘itkien’).

Aika pysähtyy jousitremoloihin ja harpun arpeggioihin: Perseus saapuu pelastamaan Andromedaa. Alun pisteellinen rytmi palaa nyt sankarillisena teemana, joka voittaa hirvittävän bassolinjan. Orkesteri juhlii Perseuksen voittoa: Andromeda on pelastettu ja suurenmoinen rakkaus on syntynyt. Kuin hollywoodilainen, dekadentin hidastettu teema juhlii nyt Andromedaa ja Perseusta rakastavaisina. Lopulta orkesteri haihtuu pois, ja Andromeda jää tähtikuvioksi pohjoiselle taivaalle Perseuksen viereen.

Runonsa lopussa Holmès kutsuu kaikkia ihmissieluja uskomaan vapauteen vaikeina aikoina, sillä runous ja rakkaus kantavat lopulta kaikki meidät korkeuksiin tähtien luo.

Monet tietävätkin jo, että Outi Tarkiainen (s. 1985) aloitti muusikon uransa jazz-saksofonistina, josta hän myöhemmin siirtyi alueelle, jota hyvin epähoukuttelevasti kutsutaan nykymusiikiksi. Taustansa ansiosta Tarkiaisella on hyvin omaperäinen kyky tarkastella orkesterin väripalettia. Uransa edetessä Tarkiainen on omaksunut feministisen lähestymistavan säveltämiseen, suurelta osin oman äitiytensä inspiroimana.

The Ring of Fire and Love viittaa nimessään ”tulirenkaaseen”, tuntemukseen siitä, kun lapsi tulee ulos äitinsä kehosta. Tällä nimellä kutsutaan myös Tyyntä valtamerta ympäröivää tulivuorten ja maanjäristysten vyöhykettä.

Teos perustuu purkauksiin, joiden vaimetessa sordinoidun trumpetin melankolinen melodia tulee esiin, aivan kuin olisi ollut soimassa koko ajan. Harppu ja celesta antavat sille taivaallista kimalletta, kunnes jousien aallot (supistukset tai maankuoren tärähtelyt) alkavat ennakoida uutta purkausta.

Tämä prosessi toistuu usean kerran eri vahvuisena. Trumpetti palauttaa meidät hiljaisuuden pariin, kuvaillen kenties vastasyntyneen ensimmäisiä huutoja – musiikkia äidin korville, sillä tämä kertoo, että lapsi voi hyvin ja on aloittanut elämäntaipaleensa.

Ei ole siis sattuma, että Tarkiaisen The Ring of Fire and Love ja Kaija Saariahon (1952–2023) Adriana Songs päätyivät samaan konserttiohjelmaan. Molemmissa toimii innoituksena äitiys – yhdessä teoksessa synnytys, toisessa raskaus ja lapsen kasvattaminen – ja nämä aiheet ovat vielä tänäkin päivänä klassisen musiikin alalla hyvin harvinaisia. Tarkiainen ja Saariaho eivät suinkaan ole tuntemattomia säveltäjiä, mutta halusin tässä nimenomaan korostaa sitä, kuinka heidän naiseuden kokemuksensa on vaikuttanut heidän omaperäiseen taiteelliseen ilmaisuunsa.

Kaija Saariahon toinen ooppera Adriana Mater on mielestäni hänen aliarvostetuimpia teoksiaan.

Kenties sen raaka tarina oli maailmalle liikaa vielä vuonna 2006: Adriana on nuori nainen maalaiskylässä, joka valmistautuu sodan tuloon. Hänen isosiskonsa Refka on hänen vannoutunut suojelijansa mutta ei onnistu suojelemaan häntä Tsargolta koska Adriana tuntee velvollisuuden kuunnella häntä ja yrittää järkeillä hänen kanssaan. Eräänä yönä Tsargo ottaa Adrianan väkisin. Sisarensa vastalauseista huolimatta Adriana päättää synnyttää lapsen ja tehdä vastapainoksi jotain hyvää maailmassa muuttamalla trauman voimavaraksi.

18 vuotta myöhemmin sota on ohi, ja poika Yonas on nyt aikuinen, jolle selviää, miten hän tuli maailmaan. Hän päättää etsiä isänsä ja tappaa tämän. Mutta hän löytää sokean vanhan miehen, joka on erittäin tietoinen synneistään ja joutuu loppuelämänsä elämään sodassa tekemiensä hirveyksien piinaamana. Yonas ei uskalla tappaa häntä vaan juoksee pois. Palattuaan äitinsä luo hän pyytää anteeksi, ettei kyennyt kostamaan, mutta Adriana on helpottunut siitä, että hän on kasvattanut kunnon miehen. Nyt he voivat jatkaa anteeksiannon ja rauhan tiellä.

Adriana esitellään meille Adriana Songs -teoksen ensimmäisessä osassa ’Jardin d’automne’ (Syksyn puutarha). Saamme tietää, että hän on tarmokas mutta herkkä. Hän näkee kaikessa ympärillään runoutta, mutta hän on myös hyvin tietoinen vaarasta ja sodan uhasta. Uhkan henkilöitymänä on hänen pahoinpitelijänsä Tsargo.

Päätin lisätä tämän osan jälkeen välisoiton, joka on Adrianan raiskauskohtaus oopperasta. Siinä on Kaijan väkevintä orkesterimusiikkia, ja tuntui tärkeältä lisätä tämä kohtaus myös osaksi tätä teosta. Muokkasin soitinnusta hieman, pitäytyen niin lähellä alkuperäistä kuin mahdollista. Toivon, että tämä tuo lisäulottuvuuden laulusarjaan, viestien siitä, että meidän ei enää tule jättää huomiotta niitä (liian) monia väkivallantekoja, joille etenkin naiset joutuvat alttiiksi. Koska laulusarjan osien nimet ovat oopperan repliikkejä, valitsin välisoiton nimeksi Tsargon viimeisen repliikin ennen raiskausta: ”Sur ton corps je passerai” (Käyn kehosi päälle). Musiikin väkivaltaiset riitasoinnut melkein tuntuvat sydänalassa, kun koko orkesteri kuvaa sanomatonta julmuutta.

Oopperan keskeinen musiikillinen ajatus syntyi siitä, kun Kaija ensi kertaa näki syntymättömien lastensa sydänäänet sonogrammissa. Tästä syntyi polyrytmi, joka tuotti koko oopperan rakenteen ja temposuhteet. Tämä oli suunnattoman inspiroivaa libretisti Amin Maaloufille, joka rakensi kokonaisen kohtauksen tämän mielikuvan ympärille.

Tämä kohtaus on mukana laulusarjan toisena lauluna ’Je sens deux coeurs’ (Tunnen kaksi sydäntä), jossa Adriana puhuu syntymättömälle lapselleen ja miettii, millainen mies hänestä kasvaa. Näemme hänen epäröivän ensi kertaa, kun hän ihmettelee, tekikö hän oikean valinnan päättäessään synnyttää lapsen, mutta hänen melankolinen musiikkinsa on aina läsnä, ja kahden sydämen lyöntien muodostama ostinato alleviivaa hänen tunteidensa väkevyyttä.

Kolmas osa ’Rages’ (Viha) on orkesterinumero. Se vastaa 2. näytöksen alkua oopperassa, jossa 18 vuotta myöhemmin Adrianan poika Yonas on kasvanut aikuiseksi ja haluaa kostaa syntymänsä äitinsä puolesta. Musiikki on täynnä nuoren aikuisen miehen tuskaa hänen käsitellessään järkyttävää uutista.

Nopea tempo kuulostaa juoksemiselta, ja pulssi hidastuu ajoittain, kun Yonas joutuu pysähtymään vetämään henkeä. Tunteet ovat pinnassa. Raa’at vaskisoinnut ilmaisevat Yonasin sekavaa mielentilaa, ja jousien pisteelliset rytmit muistuttavat häntä ympäröivistä totuuksista ja valheista.

Viimeinen osa ’La vie retrouvée’ (Uudelleen löydetty elämä) on muokattu oopperan loppukohtauksesta. Adriana on nyt vakuuttunut siitä, että hänen poikansa ei ole tappaja kuten isänsä.

Hän laulaa helpotuksesta ja anteeksiannon ja rauhan tulevaisuudesta. Adriana on löytänyt sisäisen tulensa jälleen, ja nyt hänellä on myös poikansa tukenaan. Melankolinen osa (kuten koko teos) on suurenmoinen esimerkki Kaijan tavasta säveltää lauluäänelle, mestarillisen orkestroinninsa ohella. Värit ovat aina uusia mutta kuitenkin aina tunnistettavia.

Tiedän, että Fleur Barron esittää Adrianan roolin huikean hyvin, koska valmensin häntä oopperan esityksiin vuosi sitten. Tuskin maltan odottaa tätä konserttia…!

Tähän päättyy Heterokronian vaellusretki ainakin toistaiseksi. Jos edelleen luet tätä, niin toivon ajatusteni olleen kiinnostavia!

Olethan meihin yhteydessä, jos haluat tietää lisää; ja ennen kaikkea tervetuloa Turun musiikkijuhlille!