Saksalainen 1900-luvun yhteiskuntakriitikko Theodor Adorno ei tunnetusti paljon Jean Sibeliuksen musiikista perustanut. Malliesimerkkinä hän käytti orkesterikappaletta Valse triste, ”harmitonta salonkimusiikkia”, joka saavutti suuren suosion myös keskieurooppalaisissa populaarikonserteissa. Tällainen viihdyke oli osoitus ”musiikin fetissiluonteesta” ja sysäsi Sibeliuksen arvostuksen vakavasti otettavana taidesäveltäjänä pohjamutiin.

Keskustelu musiikin roolista taiteena ja viihteenä jatkuu, eikä Adornon rooli tässä edelleenkään ole merkityksetön. Sibeliuksen suhteen hän kuitenkin meni kunnolla metsään. Valse triste oli Adornolle irrallinen konserttinumero, vaikka sen juuret juontavat teatteriin, Arvid Järnefeltin näytelmään Kuolema.

Sibelius ei koskaan säveltänyt täysipainoista oopperaa, mutta näyttämömusiikki oli hänelle tärkeä ilmaisun muoto. Siirryttyään 1890-luvun sävelrunoista kohti sinfonista, ”absoluuttista” musiikkia hän vielä mielellään tarttui näytelmiin, joissa symbolismi kukoisti. Kuolema sai ensi-iltansa Helsingissä Kansallisteatterissa 3.12.1903, ja Järnefeltille oli varsin luontevaa pyytää siihen musiikit jo kuuluisuutta saaneelta lankomieheltään.

Alkuperäiseen näytelmämusiikkiin kuului kuusi numeroa, joista kaksi päähenkilöiden Paavalin ja Elsan lauluja. Elsan laulusta sekä Andante-jaksosta, jossa kurkiparvi tuo pariskunnalle lapsen, Sibelius muokkasi Kurkikohtauksen op. 44/2. Rauhaisan jousimaton ylle repliikkinsä kajauttavat klarinetit tosiaan tuovat mieleen kurkien huudot.

Vuonna 1911 Järnefelt muokkasi näytelmäänsä uusintaproduktiota varten. Kokonaan uusitun keskimmäisen näytöksen lopussa neidot tanssivat rakastettujensa ympärillä pihamaalla. Sibelius käytti jo luultavasti vuonna 1906 säveltämäänsä Canzonettaa, joka sopikin kohtauksen tunnelmaan erinomaisesti. Haikea jousiorkesterikappale miellytti myös Igor Stravinskya, joka laati siitä sovituksen kahdelle klarinetille, neljälle käyrätorvelle, harpulle ja kontrabassolle vuonna 1963.

Valse triste syntyi musiikiksi näytelmän ensimmäiseen näytökseen Järnefeltin tarkkojen ohjeiden mukaan: ”Alkaa kuulua hiljaista viuluorkesterin soittoa, joka valon mukana selvenee ja muodostuu vihdoin vienon sulavaksi valssisäveleksi. ( . . . ) Vihdoin [äiti] väsyy ja melkein tajuttomana nojautuu seinää vasten. Soitto silloin myös hiljentyy ( . . . ) Kauhuissaan hän tekee rajun voimainponnistuksen ja jälleen yltyneen soiton mukana alkaa uudelleen tanssin. ( . . . ) Koputus ovelle, kolmasti, harvaan.” Näytelmän päähenkilö Paavali todistaa äitinsä kuolemaa.

Sibelius noudatti käsikirjoitusta täydellisesti – ei luodakseen salonkiviihdettä, vaan tuodakseen Järnefeltin symbolistisen teatterikohtauksen musiikkina eloon. Suomalaisen kustantajan kautta nuotti päätyi Breitkopf & Härtelin haltuun ja alkoi suurkustantamon julkaisemana levitä eri versioina ympäri maailmaa. Tuloja säveltäjä ei tästä menestyksestään ennen nykyisten tekijänoikeuslakien aikaa saanut, mutta johti kappaletta mielellään koko kapellimestariuransa ajan, usein yleisön vaatimana encore-numerona.

Kun Sibeliukselle etsitään manttelinperijää suomalaisista säveltäjistä, on Einojuhani Rautavaara vahvoilla. Sibelius itse sai valita 90-vuotispäiväänsä juhlistaneen Koussewitzky-säätiön stipendin saajan vuonna 1955, ja valinta osui tuolloin 27-vuotiaaseen Rautavaaraan. Nuori säveltäjä ammensi oppia Juilliard-koulusta New Yorkista ja kävi läpi musiikillisen avantgarde-vaiheen ennen seesteisemmän tyylinsä vakiintumista.

Myöhempinä vuosinaan Rautavaara tuli tunnetuksi erityisesti enkelitematiikkaan kietoutuvista sävellyksistään. Vuonna 1994 valmistunut 7. sinfonia Angel of Light saavutti valtavan suosion Yhdysvalloissa ja loi pohjan säveltäjän maailmanmaineelle. Sarja alkoi kuitenkin jo vuonna 1978 orkesteriteoksesta Angels and Visitations (”Enkeleitä ja vierailuja”).

Innoitus teokseen syntyi Rainer Maria Rilken ensimmäisen Duinon elegian säkeistä: ”…und gesetzt selbst, es nähme mich einer plötzlich ans Herz, ich verginge von seinem stärkeren Dasein” (…ja jos [enkeli] yllättäen / minut sydämeensä sulkisikin: raukeaisin / tuohon vahvaan olentoon – suom. Arja Meski). Rilken enkelit eivät ole siivekkäitä kiiltokuvahahmoja, vaan olemassaolon hirvittävyyteen meidät perehdyttäviä olentoja. Rautavaara palasi samaan runoon myös vuoden 1994 kuoroteoksessaan Die erste Elegie.

Orkesteriteoksen Angels and Visitations tunnelma häilyy mystisen rauhan ja dramaattisten purkausten välillä. Jousten sävelkuviot kihisevät, harppu tuikkaa väliin oikukkaasti taipuvia näpäyksiä, puupuhaltimien repliikeissä on koraalimaista sävyä. Musiikillisessa tarinankerronnassa voi kuulla kaikuja myös Rautavaaraa inspiroineista lapsuuden unista.

1900-luvun alkaessa Jean Sibelius pyrki rikastamaan leimallisesti kansallisromanttista tyyliään. Ensimmäisen sinfonian synkkyys ja uhma sai vastapainoa Italian auringon alla kypsyneestä sinfoniasta nro 2 D-duuri, op. 43.

Kuten säveltäjänsä teoksilla usein, myös toisen sinfonian kypsyttelyaika oli pitkä. Yksi finaalin teemoista sisältyi jo Akseli Gallen-Kallelan pojan ristiäisissä Ruovedellä 1899 kuultuun improvisaatioon. Toisen osan aiheet kehkeytyivät Sibeliuksen asuessa perheineen residenssissä Italian Rapallossa keväällä 1901. Kantaesityksensä sinfonia sai säveltäjän johdolla Helsingissä 8.3. 1902, ja lopullisen version johti ensi kerran Armas Järnefelt Tukholmassa vuonna 1903.

Sinfonia nro 2 hehkuu valoisuutta ensi tahdeistaan lähtien. Jousten esittelemä lempeä teema sisältää kolmen nousevan sävelen motiivin, joka seuraa mottona kautta teoksen. Puupuhaltimet vastaavat omalla pastoraaliteemallaan, ja käyrätorvet vastaavat huhuiluun. Tästä eteenpäin Sibelius osoittaa omaperäisyytensä: perinteisen sonaattimuodon sijaan fragmentaariset palaset loksahtavat kohdilleen paljastaen ensimmäisen osan koko rakenteen vasta vähitellen. Myllertävien vaiheiden jälkeen alun lempeys palaa.

Andante-osan alun Sibelius yhdisti Don Juan -hahmoon, joka odottaa kivisen vieraansa – kostamaan tulevan haamun – saapumista. Erään teemaluonnoksen ylle hän kirjoitti sanan ”Christus”. Myrskyisä ja dramaattinen osa saa peräänsä vauhdikkaan scherzon, jonka loppu johtaa yhteen Sibeliuksen sinfonioiden mahtavimmista kliimakseista. Nousevien sävelten motiivi pakottaa musiikin yhä suurempaan paloon, kunnes sankarillinen finaaliteema saapuu. Trumpetit vastaavat jousille fanfaarilla, joka enteilee juhlamarssia.

Mutta säveltäjä on varautunut vielä pitkään vaellukseen. Oboen esittelemä traaginen teema on Aino Sibeliuksen mukaan sävelletty hänen itsemurhan tehneen siskonsa (ja samaan aikaan Kuolema-näytelmäänsä kirjoittaneen Arvid Järnefeltin siskon) Ellin muistoksi. Seuraa loputtomalta tuntuva matka kohti valoa, joka lopulta palkitaan finaaliteeman paluulla ja sankarillisella lopetuksella.

Jotkut teokset ovat esteettisesti tai taidehistoriallisesti merkittäviä, mutta harvalla on yhteiskunnallisesti sellainen merkitys kuin Jean Sibeliuksen sävelrunolla Finlandia, op. 26. Teos syntyi alkumuodossaan Sanomalehdistön päivien kuvaelman päätösnumeroksi, jossa ”Suomi herää” asemaansa itsenäisenä kansakuntana.

”Suomi”, ”Suomen herääminen”, ”Vaterland” ja ”La Patrie” olivat nimiä, joilla hetkessä suosituksi noussutta teosta esitettiin niin Suomessa kuin Helsingin kaupunginorkesterin Euroopan-kiertueella, kunnes Sibeliuksen salaperäinen ihailija ja mesenaatti Axel Carpelan ehdotti nimeksi Finlandia.

Jos koko teoksen suosio jo huimaa päätä, vielä hurjempi on sen loppuosasta irrotetun hymnin herättämä innostus. Säveltäjän hyväksymien Wäinö Solan ja V.A. Koskenniemen sanoitusten – jälkimmäinen tunnetaan nykyisenä Finlandia-hymninä – ohella sitä on laulettu mm. nimillä ”Be Still My Soul” (Ole tyyni, sieluni), ”At the Table” (Pöydän ääressä), ”Dear Friend of Mine” (Rakas ystäväni), ”Land of the Pine” (Mäntyjen maa), ”Christian Life” (Kristillinen elämä) ja ”Our Farewell Song” (Jäähyväislaulumme). Lyhytikäinen Biafran valtio nosti hymnin kansallislaulukseen 1967 nimellä ”Land of the Rising Sun”.

Finlandia ei musiikkina noudata lainkaan samaa eetosta kuin säveltäjänsä sinfoniat, joiden sävelaiheiden motiivinen yhteys suorastaan pakottaa ne orgaanisiksi kokonaisuuksiksi. Mutta ei Sibelius teostaan myöskään väheksynyt, onhan se täynnä tenhoavia, dramaattisia käänteitä, ja hymni itsessään muodostaa linjakkaan, upean kaarroksen. Vaikka myöntyikin hymnin sanoittamiseen, Sibelius ei katsonut hyvällä mitä tahansa versiointia, kuten hänen 1931 antamastaan haastattelusta käy ilmi: ”Minultakin kysyttiin kerran lupaa ’Finlandian’ jazzaamiseen. Vastasin syvästi loukkaantuneeni tällaisesta kysymyksestä.”

Lauri Mäntysaari