Aurora: Risto Lauriala

JOHANN SEBASTIAN BACH (1685–1750) – FERRUCCIO BUSONI:
Nun komm, der Heiden Heiland (Jeesus Kristus meille nyt), BWV659
Wachet auf, ruft uns die Stimme (Nouskaa jo, soi ääni Herran), BWV 645
Nun freut euch, lieben Christen g`mein (Iloitkaa kaikki kristityt), BWV 734

Italialaissyntyinen säveltäjä Ferruccio Busoni (1866–1924) tuli suomalaisillekin tutuksi opettaessaan pianonsoittoa Helsingin konservatoriossa 1890-luvun alussa. Oman sävellystyön ohella yksi hänen intohimoistaan oli Johann Sebastian Bachin musiikin tuominen esille ja sovittaminen pianolle. Busoni julkaisi kaikkiaan 25 osaa käsittävän Bach-edition, joka sisälsi niin alun perin pianolle kirjoitettuja Bachin sävellyksiä kuin lukuisia sovituksia mm. luuttu-, viulu- ja urkuteoksista.

Nyt kuultavat pianoteokset ovat oikeastaan moninkertaisia sovituksia. ”Nun komm, der Heiden Heiland” (Jeesus Kristus meille nyt) on sovitettu Bachin urkukoraaliin (Bachin kokonaisteosten luettelomerkintään viittaavalla numerolla BWV 659), joka taas pohjautuu samannimiseen kantaattiin BWV 61, joka pohjautuu Martti Lutherin 1500-luvulla sanoittamaan koraaliin, joka taas pohjautuu piispa Ambrosiuksen keskiaikaiseen hymniin. Adventtiajan koraali lukeutuu Bachin tunnetuimpiin.

”Wachet auf, ruft uns die Stimme” (Nouskaa jo, soi ääni Herran) pohjautuu Philipp Nicolain tunnettuun koraaliin, jota Bach käytti kantaattinsa BWV 140 koraalissa ”Zion hört die Wächter singen” ja sovitti erilliseksi urkukoraaliksi BWV 645. Busonin sovituksessa huomion herättää kauttaaltaan oktaaveissa kulkeva basso, joka tavoittelee urkujen jalkion muhkeaa sointia.

”Nun freut euch, lieben Christen g’mein” on Bachin urkukoraaleista lyhimpiä. Etenkin pianosovituksena usein huimalla nopeudella toteutettu koraali pohjautuu jälleen Martti Lutherin koraaliin. Basson hyppivä luonne lisää koraalin riemukasta tunnelmaa.

JOHANN SEBASTIAN BACH:
Partita nro 2 c-molli, BWV 826
I. Sinfonia
II. Allemande
III. Courante
IV. Sarabande
V. Rondeau
VI. Capriccio

Bach sävelsi kuusi cembalopartitaa osaksi kokoelmaa Clavier-Übung, joka julkaistiin 1731 hänen jo vakiinnutettua asemansa Leipzigin Tuomas-kirkon kanttorina. Partita nro 2 c-molli alkaa juhlavan ranskalaisen alkusoiton tapaan ja jatkuu vakavahenkisellä Allemandella. Tulista Courantea seuraa mietteliäs Sarabande. Sarjan viimeiset osat Rondeau ja Capriccio johdattavat tunnelman tanssillisempiin sävyihin.

LUDWIG VAN BEETHOVEN (1770–1827):
Eroica-muunnelmat op. 35

Eroica-muunnelmien op. 35 sävellysajankohta ei ollut helpoimpia jaksoja Beethovenin elämässä: vuoden 1802 aikana nuoren säveltäjän kuulo oli alkanut huonontua siinä määrin, että hän jopa veljilleen kirjoittamassaan ”Heiligenstadtin testamentissa” pohti elämänsä päättämistä. Laajassa muunnelmateoksessa epätoivosta ei näy merkkiäkään: hilpeä, luultavasti Muzio Clementin pianosonaatista lainattu teema saa muunnelmissaan vauhdikkaita ja virtuoosisia käänteitä.

Teoksen alku on ajan käytäntöihin nähden poikkeuksellinen: Beethoven esittelee aluksi pelkän bassokulun, jota hän varioi kolmen muunnelman ajan. Vasta sitten ilmaantuu varsinainen teema muunnelmineen. Variaatio 14 hiljentyy surumieliseksi molliksi ja johtaa juhlavan hitaaseen variaatioon 15 coda-osuuksineen. Tästä alkaa verevä fuuga, jota seuraavat kaksi Andante con moto -variaatiota päättävät teoksen.

Beethoven palasi teoksen materiaaliin vielä seuraavana vuonna säveltäessään uutta sinfoniaa. Nimen ”Eroica” saanut suurteos toistaa finaalissaan pianovariaatioiden teeman ja muunnelmia ja antoi siten jälkikäteen nimen myös pianoteokselle.

ROBERT SCHUMANN (1810–1856):
Sinfoniset etydit op. 13

Vielä 1830-luvun alussa Robert Schumannin haave oli luoda uraa pianovirtuoosina. Vähitellen hänen oikeaa kättään vaivannut halvaus kuitenkin paheni ja pakotti Schumannin keskittämään voimansa säveltämiseen. Vuonna 1834 Robert kihlasi salaa piano-opettajansa Friedrich Wieckin tähtioppilaan Ernestine von Frickenin ja alkoi säveltää tälle laajaa ja kunnianhimoista teosta. Teemaksi muunnelmasarjalle Schumann valitsi Ernestinen kasvatti-isän, harrastelijasäveltäjä paroni Frickenin hänelle lähettämän sävelmän.

Teoksesta ei lopulta tullut tavanomaista muunnelmasarjaa. Kuudestatoista säveltämästään variaatiosta Schumann julkaisi vain yksitoista, liittäen niiden perään Heinrich Marschnerin sävelmää Du stolzes England freue dich muuntelevan etydin. Tämä kokoelma ilmestyi 1837 nimellä XII Études Symphoniques. Alun perin Schumann oli myös jakanut osien tekijyyden oman kaksijakoisen persoonallisuutensa mukaan: osan etydeistä oli kirjoittanut melankolinen ja introvertti ”Eusebius”, osan taas räiskyvä ja dynaaminen ”Florestan”.

Vielä vuonna 1852 Schumann palasi teoksen pariin ja julkaisi sen nimellä Études en forme de variations, muuttaen pianotekstuuria ja poistaen kaksi osaa, jotka eivät muunnelleet alkuperäistä teemaa. Schumannin kuoleman jälkeen 1856 Friedrich Wieck (jonka tyttärestä Clarasta oli tullut Robertin vaimo) julkaisi vielä oman yhdistelmänsä aiemmista versioista, ja vuonna 1890 Johannes Brahms liitti julkaisuunsa Schumannin alun perin poistamat viisi muunnelmaa.

Sinfonisia etydeitä pidetään yhtenä romantiikan ajan vaativimmista teoksista esittää. Teoksen virtuoosiset elementit eivät tähtää niinkään soittajan taitojen esittelyyn kuin polyfonisen tekstuurin luomiseen ja pianon ”orkestraalisten värien” esille tuomiseen. Vaimoaan Claraa, joka tunnettiin yhtenä Euroopan suurimmista pianotaiteilijoista, Schumann opasti olemaan soittamatta teosta, sillä se ei hänen mielestään soveltunut julkisesti esitettäväksi.

Lauri Mäntysaari