Aurora: Tuuli Lempa & Andreas Helling

Edward Benjamin Britten (1913–1976) oli Lowestoftissa, Itä-Englannissa syntynyt säveltäjä ja pianisti. Hän aloitti säveltämisen jo lapsena. Vuonna 1927 hän alkoi saada yksityisopetusta säveltäjä Frank Bridgeltä. Britten sai musiikkikoulutuksensa Gresham’s Schoolissa ja Royal College of Musicissa.

Brittenin sonaatin osat ovat ilmeikkäitä. Ensimmäinen osa alkaa eksyneessä ja sisäänpäinkääntyneessä tunnelmassa. Ilkikurinen Scherzo-pizzicato, on saanut vaikutteita balilaisesta gamelan-lyömäsoitinmusiikista. Elegiassa, sellon laulava valitus soi surumielisesti pianon raskaiden sointujen yllä. Neljäs osa, Marcia, on shostakovitsmaisen kulmikas, ja päättyy kummitusmaisiin sävyihin. Dmitri Shostakovits olikin säveltäjä, joka innoitti Britteniä kirjoittamaan sellolle. Moto perpetuon, ikiliikkujan energinen, vääjäämätön tunnelma johtavat sonaatin loppuhuipennukseen, jossa sello ja piano soittavat samaa sävelkulkua vinksahtaneen tuntuisessa rytmissä, joka kuitenkin on tarkoin matemaattisesti mietitty rytmi, jossa elementtejä on käännelty peilikuvan tavoin.

Camden Reeves (1974–) on syntynyt Oxfordissa ja opiskellut sävellystä Exeterin ja Yorkin yliopistossa, sekä CIMO-stipendiaattina Paavo Heinisen johdolla Sibelius-Akatemialla. Sibeliuksen musiikki kiehtoi Reevesiä Helsingin opintojen aikana ja Sibeliuksen musiikki onkin edelleen yksi suurimmista vaikuttajista hänen sävelkieleensä ja sävellystapaansa — luonnon ohella. Reeves on toiminut Manchesterin yliopiston sävellyksen professorina vuodesta 2002 lähtien. Reeves kertoo vuonna 2017 syntyneestä sävellyksestään:

”Tämä elegia on sävelletty isoisäni Douglas Richard Reevesin muistolle. Hän oli taitava jazz-kitaristi, -trumpetisti, -pianisti ja sovittaja. Isoisäni istutti minuun valtavan kiinnostuksen Bill Evansin musiikkiin. Tähän kappaleeseen on pyritty vangitsemaan jotain Evansin harmonioista. Sävellykseni nimi Still Above Ground (suom. Yhä maanpinnan yläpuolella) on tarkoitettu ymmärrettäväksi sekä runollisesti että kirjaimellisesti. Runollisesti se viittaa vääjäämättömään kuolevaisuuden pohdiskeluun. Kirjaimellisesti nimi viittaa siihen, miten musiikin kudos rakentuu pohjasävelen päälle. Surumielinen sellon valituslaulu palaa yhä uudestaan Cis-säveleen. Piano puolestaan toistaa sointusekvenssiä, joka liikkuu valoisasta ja rauhallisesta tummaan ja ahdistuneeseen. Harmonioiden (ja tunteiden) syklin toistuessa usean kerran, alkaa synkkä ja ahdistunut sävy saada yhä enemmän valtaa, kunnes sellon ääni lopulta huutaa menetyksen tuskassa ja lopulta hajoaa palasiksi, takaisin maahan.”

Frank Bridge (1879–1941) oli Englannissa, Brightonissa syntynyt säveltäjä, viulisti, alttoviulisti ja kapellimestari. Hänen kerrotaan olleen rauhaa rakastava pasifisti, minkä vuoksi ensimmäinen maailmansota järkytti häntä erityisesti. Sotavuosina 1914–1918 hänen sävellystyylinsä muuttuikin merkittävästi. Sonaatti sellolle ja pianolle on sävelletty vuosina 1913–1917 ja se valmistui säveltäjän valvoessa öitään huolestuneena sotatilanteesta.

Sonaatti alkaa impressionistisessa, lyyrisessä tunnelmassa. Piano ottaa solistisen roolin useammassa kiihkeätempoisessa ja dramaattisessa jaksossa. Välissä Des-duurissa kelluva rauhallinen jakso vie unenomaiseen maailmaan. Useat kehtolaulut ovatkin perinteisesti kirjoitettu tähän sävellajiin (mm. Chopinin Berceuse pianolle.)

Sonaatin toiseen, hitaaseen osaan Adagio ma non troppo, on sidottu saumattomasti myös kolmas osa, Molto allegro e agitato.  Hitaat ja nopeat jaksot vuorottelevat.  Adagio-jakson tunnelmat vaihtelevat melankolisen synkistä unelmoiviin ja leijuviin sävyihin. Rahmaninovmaiset harmoniat ja Molto allegro -jaksojen myrskyisä tekstuuri pitävät kuulijan otteessaan, kunnes ympyrä sulkeutuu: Codassa ensiosan alun lyyrinen teema palaa ja kansanlaulumainen motiivi esiintyy ensimmäistä kertaa. Kansanlaulumotiivi toimii siirtymänäjaksona johdattaen loppuhuipennukseen. Sonaatti päättyy dramaattisesti ja voitokkaasti.